Hengittää

Vihdoin eilen sain aikaa vähän hengähtää. Sunnuntaina, kello 23:54, napautin syyslukukauden alkupuoliskon viimeisen palautustehtävän menemään opettajalle; minuuttia ennen dedistä.

Hengittelin hetken syvään ja nautin siitä vapauttavasta tunteesta, että se viimeinenkin tehtävä oli vihdoin tehty! Vasta yhden jälkeen yliaktoivuneet aivoni ja stressitärissyt kroppani vihdoin suostuivat rauhoittumaan unten maille.

img_0551-2Ja vaikka vapauteen aluksi oli vaikea tottua, siihen, että mulla oikeasti vihdoin on aikaa tehdä juttuja joita olen suunnitellut tekeväni koko syksyn, niin hiljalleen tuo tunne alkaa tuntua aika mainiolta.Se muistuttaa viime kesän viimeisistä illoista, kun istuin toisen suomalaisen nordjobbarin kanssa grönlantilaisen satamakaupungin pikkuruisella satamalaiturilla ja vain tuijotimme auringonlaskua.

Mietimme elämää, minä tietoisena siitä, että kun Aasiaatista muutaman päivän kuluttua lähden, tuskin tulen enää koskaan palaamaan – jos nyt realisteja ollaan. Mietimme, mihin voisi päätyä, jos vain hyppäisi jonkun satamaan parkeeranneen laivan kyytiin. Ja mitä on jossain kaukana tuolla horisonttia varjostavien vuorten takana (joo, lisää merta ja saaria ja vuoria, mutta ainahan ei tarvitse olla niin tylsä realisti)?

img_0586Tuolloin tunsin itseni rauhalliseksi, varmaksi, vailla huolen häivää. Ei ollut mitään enempää mitä mun olisi tarvinnut tehdä: mitä edes olisin voinut tehdä. Tuolloin oli hyvä, ja nyt alkaa hiljalleen tuntua taas vähän samalta, paremmalta, vapaammalta. Nyt, kun syksyn mittaan kasautuneet koulutehtävät ja niiden vuoksi rintakehään paisunut stressi on melkein poispyyhkäisty.

Tällä viikolla haluan olla vain, nauttia Kiirunaan saapuneesta talvesta ja oppia taas nukahtamaan ajoissa. Kirjoittaa ja koodata ja luoda nettisivuja, nyt kun luoville ideoille vihdoin on tilaa pääkopassani. Ja alkaa jo lukea materiaaleja seuraavaa palautustehtävää varten, vaikka sen deadline onkin vasta kolmen viikon päästä.

Bloggaamisen ja uskaltamisen vaikeudesta

Vietin kesäni ao. maisemissa, ilman kunnollista nettiä (hittoon itsekkäät, ahneet tanskalaiset).

Nyt yritän päästää irti itsekriittisyydestäni ja alkaa kirjoittaa taas. Ideoita olisi paljon, mutta niiden muotoileminen julkaistavaan muotoon tuntuu liian vaikealta, ei löydy sopivia sanoja ja ääntä. Kaikki tuntuu liian kärkkäältä, teennäiseltä, väkisin väännetyltä, ei lainkaan itseltäni. Merkityksettömältä ja tylsältä: ”miksi kukaan tällaista haluaisi lukea? Ainakaan tähän tapaan kirjoitettuna, ainakaan minun näppäimistöltäni?”

Kuvani tuntuvat persoonattomilta ja paine kuvien muokkaamiseen edes kontrastien ja muiden ”perusjuttujen” suhteen on ulkopuolelta kova, vaikka sellaista ainakin tähän asti olen vastustanutkin. Haluaisin oppia vangitsemaan maailman kauneuden kameraani sellaisena, kuin se on, enkä turvautua muokkaamiseen jälkikäteen. Ainahan se ei tietenkään onnistu, ja sitten taistelen itseni kanssa, hylätäkö vain kuvat epäonnistuneina, vai turvautuako periaatteideni vastaisesti samoihin jälkikäsittelykeinoihin, jotka kaikille muille kuviaan missään julkaiseville tuntuvat olevan arkipäivää.

(Monesti olen lukenut, että kuvankäsittely jälkikäteen nykyaikana on pakko: ”eihän kukaan idiootti tietenkään käsittelemättömiä kuvia julkaise.” Miksei? Itse ainakin mieluumin katselen kauniita, luonnollisia kuvia, kuin sitä muokattua ja vääristettyä todellisuutta, mitä niin monet kuvat nykyään ovat. Haluaisin myös arvostaa niitä, jotka osaavat käyttää kameraansa niin, että kuvat suoraan kamerasta ovat kauniita – vertaa filmikamera-aikakauteen. Tänä massatuotannollisena digiaikakautena kuka vain voi räpsiä suhteellisen halvan mutta jo hyvän kameran automaattiasetuksilla tuhansia kuvia, valikoida parit parhaat koneella muokattavaksi ja säätöjen jälkeen julkaista lähes ammattilaistasoisia kuvia (vaikka tietysti kaikilla esim. kuvakulmien ja muiden ”luovien” asioiden hallinta ei ammattilaistasolla toki olekaan). Miksi kameroissa edes on asetustensäätömahdollisuuksia, jos kuvat kuitenkin on pakko tehdä täydellisiksi koneella jälkikäteen? (Tämän postauksen kuvat ovat suoraan kamerasta, eivätkä todellakaan lähelläkään täydellisiä. Eivät kuvakulmien, rajausten, horistonttien suoruuksien tai minkään muunkaan osalta. Mutta aitoja ainakin, rakkaudella otettuja.))

Todellisuutta on liian helppo vääristää nykyään, niin kuvien osalta kuin senkin kautta, mitä blogissaan valitsee kertoa ja näyttää. Itse haluan olla rehellinen ja aito, oma itseni. Se, joka nukkuu kevyesti kahden tunnin päikkärit eikä siltikään, tai siitä syystä, koskaan jaksa tai tee mitään.

Omaa naamaani taas en tahtoisi näyttää tai koko nimeäni julkaista sen pelossa, että joku reaalielämän tuttu tunnistaisi. Pelottaa se, mitä muut ajattelevat: varsinkin ne kiusaajat vuosien takaa ja muutenkin tutut, jotka eivät minua läpikotaisin tunne. Vaikka toisaalta en haluaisi reaaliystävienikään seuraavan Instagramiani, koska tuntuu etten sitten uskalla siellä olla oma itseni.

(Olenko siis oikeastaan täysi feikki, aina teeskentelemässä, aina näyttelemässä eri roolia kaikille? Vaikka toisaalta onhan jokainen ihminen erilainen kaikille, eivät kaikki tiedä minusta kaikkia puoliani samaan tapaan. Mutten ehkä tunne itsekään itseäni? Ehkä olen eksyttänyt itseni juostessani mieleni mörköjä karkuun kaikki nämä ulkomailla vietetyt vuodet?)

Ihmettelen aina, miten ihmiset kehtaavat, uskaltavat, kirjoittaa blogejaan niin avoimesti omalla nimellään, omalla naamallaan. Toisaalta kuitenkin tuntuu, että niin moni loppujen lopuksi esittelee maailmalle vain sen paremman puolensa, mikä taas tuntuu tylsältä pintojen riipimiseltä: tokihan sen puolen kehtaa esitellä. Sama asia, kuin täydellisyyteen muokattujen kuvien kanssa. Kaikki tuntuu epäaidolta, epätodelliselta, pumpulinpehmeältä haavemaailmalta. Jonka näkeminen ja josta lukeminen kymmenistä, sadoista ja tuhansista blogeista saa minut turhankin kriittisesti katselemaan ja arvostelemaan omaa elämääni, maailmaani, todellisuuttani. Vertaan omaa arkielämääni siihen, miltä muiden elämät heidän blogiensa kautta näyttävät. Todellisuusvääristymä. (Vaikka toki löytyy onneksi niitä karun rehellisiäkin blogeja, kiitos siitä niiden aidoille kirjoittajille!)

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana päähän nousseiden ajatusten inspiroimana päädyin lopputulemaan, että voisin ottaa koko blogin itseni kehittämisen kannalta. Itseni kehittämiseksi kuvaajana *, kirjoittajana **, mielipiteideni esille tuojana ja argumentoijana, inspiroijana, vinkkien ja neuvojen jakajana, omana itsenäni. Että uskaltaisin näyttää kaikille millainen olen, mitä ajattelen ja mitä teen, välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Siis hypätä rutkasti mukavuusalueeni ulkopuolelle, antaa internetin ja itseluottamuksen viedä.

Enhän koskaan, missään, netissä tai reaalimaailmassa, voi vaikuttaa kehenkään tai mihinkään positiivisesti, jos en uskalla tulla esiin niiden negatiivisten arvostelijoiden pelossa. 

Tästä tulikin pidempi ja syvällisempi teksti, kuin mitä alunperin aloin kirjoittamaan. Ehkä hyvä niin, ehkä ei? Mutta siis palaillaan asiaan, toivottavasti. Toivottavasti piankin. Jos uskallan. Tässä alla vihdoin niitä kuvia kesäasuinpaikastani 2016.

* Sisältäen kuvien jälkikäsittelyn?
** Mulla on paljon opittavaa eri tyylien, tiivistämisen, pilkkusääntöjen, oman äänen luomisen ja lauserakenteiden yksinkertaistemisen (hihi) suhteen.

IMG_6682IMG_8724IMG_6962IMG_0413IMG_7870mIMG_0621IMG_7457IMG_0507