Språkförvirring

Jag har ett modersmål, som jag väldigt sällan nuförtiden kommunicerar med andra på. Jag använder finska mest när jag läser ett par finska bloggar (Stella, Laura och Saara) och kommenterar kompisars uppdateringar på Facebook. Till mamma skickar jag ett mejl på finska ett par gånger i månaden, ibland smakar och smaskar jag på finska ord och skriver ihop något litet på skoj. Fram till maj förra året jobbade jag ändå med översättningar till finska, men sedan jag slutade på dem jobben så har jag helt enkelt inte behövt finska så mycket. Så punkt slut på den finska historian.

Svenska är nuförtiden mitt vardagsspråk, det använder jag såväl i skolan som hemma, och i kommunication med de flesta av mina kompisar. Ändå känner jag mig inte helt 100% trygg i det språket, men jag vet att jag kan bli förstått. Grammatikfel smyger lätt in i mina texter: ”en eller ett”, ordföljden med alla småorden i olika typer av meningar och den ändlösa djungeln med prepositioner. De vet jag är mina största svagheter och konstanta problem med svenskan. Men jag babblar på ändå, för annars skulle jag vara stum, såsom jag redan var under mitt första halvår i Sverige – för fem och ett halvt år sen.

img_6467

Nu bor jag med min svenska klass på Zanzibar. Vi undervisar kvinnor på Women Education Project på och i engelska, men har swahililektioner två gånger i veckan. För att slippa betala ”mzungu price” (mzungu betyder vit person, och mzungu price därmed turistpriser) när vi är å handlar frukt och kläder, försöker vi snacka lite swahili med försäljarna. Ofta blir man också utfrågad alla hälsningsfraser man kan på swahili, både i skolan och när man bara stöter på en främling på vägen.

Så just nu behöver jag kunna och använda tre språk i mitt liv, och ingen av dem är mitt modersmål. Det skapar en förvirring i hjärnan på mig, vilket gör att jag ibland blir lite frustrerad. Ibland flyter mina tankar på på svenska, ibland hoppar enstaka finska ord i, ibland blir det några ord på swahili eller engelska: eller sen blir det en glad salig blandning av alla dessa. En mening i min hjärna kan alltså se ut såhär nuförtiden: ”Idag måste jag muistaa köpa embe före vi bike hem”.

img_6532

Kanske är det därför jag inte har skrivit så mycket längre. I alla fall inte här, i alla fall inte på finska. Men jag tänkte att nu får jag faktiskt strunta i att försöka skriva på finska, om det inte går. Ja visst, finska är mitt käraste språk, mitt hemliga språk i så många sammanhang, hehe. Jag älskar finska ord, hur man kan böja och vrida på dem och leka med grammatiken, göra det kanske lite för komplicerat men så att det låter fint, bygga ihop nästantill oanvändbara ord som ändå existerar på riktigt. Och kunna vara säker på att det är ett språk som jag kan, som jag är bra på: modersmål har varit mitt favoritämne i skolan sedan lågstadiet.

Men när mitt liv och de flesta av mina tankar nu ändå är på svenska nuförtiden, tänkte jag tillåta mig själv att skriva på det språket som fingrarna lättast trycker fram genom tangenterna. Inte särskilt bloggläsarvänligt eller bra för SEO, jag vet. Men det här är mitt liv, mitt blogg, och SEO är någonting jag bara vill strunta i, som allt annat statistik och tävling om bloggläsarna, klicks och populäritet. Jag hoppas kunna dela med mig av bra saker genom min lilla blogg, sprida idéer och kunskap, göra världen ens lite bättre plats i den mån jag förmår.

img_2037

Mainokset

Hengittää

Vihdoin eilen sain aikaa vähän hengähtää. Sunnuntaina, kello 23:54, napautin syyslukukauden alkupuoliskon viimeisen palautustehtävän menemään opettajalle; minuuttia ennen dedistä.

Hengittelin hetken syvään ja nautin siitä vapauttavasta tunteesta, että se viimeinenkin tehtävä oli vihdoin tehty! Vasta yhden jälkeen yliaktoivuneet aivoni ja stressitärissyt kroppani vihdoin suostuivat rauhoittumaan unten maille.

img_0551-2Ja vaikka vapauteen aluksi oli vaikea tottua, siihen, että mulla oikeasti vihdoin on aikaa tehdä juttuja joita olen suunnitellut tekeväni koko syksyn, niin hiljalleen tuo tunne alkaa tuntua aika mainiolta.Se muistuttaa viime kesän viimeisistä illoista, kun istuin toisen suomalaisen nordjobbarin kanssa grönlantilaisen satamakaupungin pikkuruisella satamalaiturilla ja vain tuijotimme auringonlaskua.

Mietimme elämää, minä tietoisena siitä, että kun Aasiaatista muutaman päivän kuluttua lähden, tuskin tulen enää koskaan palaamaan – jos nyt realisteja ollaan. Mietimme, mihin voisi päätyä, jos vain hyppäisi jonkun satamaan parkeeranneen laivan kyytiin. Ja mitä on jossain kaukana tuolla horisonttia varjostavien vuorten takana (joo, lisää merta ja saaria ja vuoria, mutta ainahan ei tarvitse olla niin tylsä realisti)?

img_0586Tuolloin tunsin itseni rauhalliseksi, varmaksi, vailla huolen häivää. Ei ollut mitään enempää mitä mun olisi tarvinnut tehdä: mitä edes olisin voinut tehdä. Tuolloin oli hyvä, ja nyt alkaa hiljalleen tuntua taas vähän samalta, paremmalta, vapaammalta. Nyt, kun syksyn mittaan kasautuneet koulutehtävät ja niiden vuoksi rintakehään paisunut stressi on melkein poispyyhkäisty.

Tällä viikolla haluan olla vain, nauttia Kiirunaan saapuneesta talvesta ja oppia taas nukahtamaan ajoissa. Kirjoittaa ja koodata ja luoda nettisivuja, nyt kun luoville ideoille vihdoin on tilaa pääkopassani. Ja alkaa jo lukea materiaaleja seuraavaa palautustehtävää varten, vaikka sen deadline onkin vasta kolmen viikon päästä.

Bloggaamisen ja uskaltamisen vaikeudesta

Vietin kesäni ao. maisemissa, ilman kunnollista nettiä (hittoon itsekkäät, ahneet tanskalaiset).

Nyt yritän päästää irti itsekriittisyydestäni ja alkaa kirjoittaa taas. Ideoita olisi paljon, mutta niiden muotoileminen julkaistavaan muotoon tuntuu liian vaikealta, ei löydy sopivia sanoja ja ääntä. Kaikki tuntuu liian kärkkäältä, teennäiseltä, väkisin väännetyltä, ei lainkaan itseltäni. Merkityksettömältä ja tylsältä: ”miksi kukaan tällaista haluaisi lukea? Ainakaan tähän tapaan kirjoitettuna, ainakaan minun näppäimistöltäni?”

Kuvani tuntuvat persoonattomilta ja paine kuvien muokkaamiseen edes kontrastien ja muiden ”perusjuttujen” suhteen on ulkopuolelta kova, vaikka sellaista ainakin tähän asti olen vastustanutkin. Haluaisin oppia vangitsemaan maailman kauneuden kameraani sellaisena, kuin se on, enkä turvautua muokkaamiseen jälkikäteen. Ainahan se ei tietenkään onnistu, ja sitten taistelen itseni kanssa, hylätäkö vain kuvat epäonnistuneina, vai turvautuako periaatteideni vastaisesti samoihin jälkikäsittelykeinoihin, jotka kaikille muille kuviaan missään julkaiseville tuntuvat olevan arkipäivää.

(Monesti olen lukenut, että kuvankäsittely jälkikäteen nykyaikana on pakko: ”eihän kukaan idiootti tietenkään käsittelemättömiä kuvia julkaise.” Miksei? Itse ainakin mieluumin katselen kauniita, luonnollisia kuvia, kuin sitä muokattua ja vääristettyä todellisuutta, mitä niin monet kuvat nykyään ovat. Haluaisin myös arvostaa niitä, jotka osaavat käyttää kameraansa niin, että kuvat suoraan kamerasta ovat kauniita – vertaa filmikamera-aikakauteen. Tänä massatuotannollisena digiaikakautena kuka vain voi räpsiä suhteellisen halvan mutta jo hyvän kameran automaattiasetuksilla tuhansia kuvia, valikoida parit parhaat koneella muokattavaksi ja säätöjen jälkeen julkaista lähes ammattilaistasoisia kuvia (vaikka tietysti kaikilla esim. kuvakulmien ja muiden ”luovien” asioiden hallinta ei ammattilaistasolla toki olekaan). Miksi kameroissa edes on asetustensäätömahdollisuuksia, jos kuvat kuitenkin on pakko tehdä täydellisiksi koneella jälkikäteen? (Tämän postauksen kuvat ovat suoraan kamerasta, eivätkä todellakaan lähelläkään täydellisiä. Eivät kuvakulmien, rajausten, horistonttien suoruuksien tai minkään muunkaan osalta. Mutta aitoja ainakin, rakkaudella otettuja.))

Todellisuutta on liian helppo vääristää nykyään, niin kuvien osalta kuin senkin kautta, mitä blogissaan valitsee kertoa ja näyttää. Itse haluan olla rehellinen ja aito, oma itseni. Se, joka nukkuu kevyesti kahden tunnin päikkärit eikä siltikään, tai siitä syystä, koskaan jaksa tai tee mitään.

Omaa naamaani taas en tahtoisi näyttää tai koko nimeäni julkaista sen pelossa, että joku reaalielämän tuttu tunnistaisi. Pelottaa se, mitä muut ajattelevat: varsinkin ne kiusaajat vuosien takaa ja muutenkin tutut, jotka eivät minua läpikotaisin tunne. Vaikka toisaalta en haluaisi reaaliystävienikään seuraavan Instagramiani, koska tuntuu etten sitten uskalla siellä olla oma itseni.

(Olenko siis oikeastaan täysi feikki, aina teeskentelemässä, aina näyttelemässä eri roolia kaikille? Vaikka toisaalta onhan jokainen ihminen erilainen kaikille, eivät kaikki tiedä minusta kaikkia puoliani samaan tapaan. Mutten ehkä tunne itsekään itseäni? Ehkä olen eksyttänyt itseni juostessani mieleni mörköjä karkuun kaikki nämä ulkomailla vietetyt vuodet?)

Ihmettelen aina, miten ihmiset kehtaavat, uskaltavat, kirjoittaa blogejaan niin avoimesti omalla nimellään, omalla naamallaan. Toisaalta kuitenkin tuntuu, että niin moni loppujen lopuksi esittelee maailmalle vain sen paremman puolensa, mikä taas tuntuu tylsältä pintojen riipimiseltä: tokihan sen puolen kehtaa esitellä. Sama asia, kuin täydellisyyteen muokattujen kuvien kanssa. Kaikki tuntuu epäaidolta, epätodelliselta, pumpulinpehmeältä haavemaailmalta. Jonka näkeminen ja josta lukeminen kymmenistä, sadoista ja tuhansista blogeista saa minut turhankin kriittisesti katselemaan ja arvostelemaan omaa elämääni, maailmaani, todellisuuttani. Vertaan omaa arkielämääni siihen, miltä muiden elämät heidän blogiensa kautta näyttävät. Todellisuusvääristymä. (Vaikka toki löytyy onneksi niitä karun rehellisiäkin blogeja, kiitos siitä niiden aidoille kirjoittajille!)

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana päähän nousseiden ajatusten inspiroimana päädyin lopputulemaan, että voisin ottaa koko blogin itseni kehittämisen kannalta. Itseni kehittämiseksi kuvaajana *, kirjoittajana **, mielipiteideni esille tuojana ja argumentoijana, inspiroijana, vinkkien ja neuvojen jakajana, omana itsenäni. Että uskaltaisin näyttää kaikille millainen olen, mitä ajattelen ja mitä teen, välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Siis hypätä rutkasti mukavuusalueeni ulkopuolelle, antaa internetin ja itseluottamuksen viedä.

Enhän koskaan, missään, netissä tai reaalimaailmassa, voi vaikuttaa kehenkään tai mihinkään positiivisesti, jos en uskalla tulla esiin niiden negatiivisten arvostelijoiden pelossa. 

Tästä tulikin pidempi ja syvällisempi teksti, kuin mitä alunperin aloin kirjoittamaan. Ehkä hyvä niin, ehkä ei? Mutta siis palaillaan asiaan, toivottavasti. Toivottavasti piankin. Jos uskallan. Tässä alla vihdoin niitä kuvia kesäasuinpaikastani 2016.

* Sisältäen kuvien jälkikäsittelyn?
** Mulla on paljon opittavaa eri tyylien, tiivistämisen, pilkkusääntöjen, oman äänen luomisen ja lauserakenteiden yksinkertaistemisen (hihi) suhteen.

IMG_6682IMG_8724IMG_6962IMG_0413IMG_7870mIMG_0621IMG_7457IMG_0507

Ulkosuomalainen Suomi-lomalla

Satuinpa sopivasti eilen lukemaan Hesarin sivuilta muka-hauskan, toivoakseni sarkastisen kolumnin ”Tällainen on Suomi ulkosuomalaisen silmin”. Samalla työpaikkani toinen suomalainen on jäämässä huomenna viikon lomalle, joten viime aikoina on tullut puhuttua jonkinkin verran aiheesta ”loma-Suomi”. Joten jos mainitussa kolumnissa toivottavasti pulppuava sarkasmi on suunnattu Suomessa asujille, jotka kuvittelevat kaikkien ulkosuomalaisten tekevän noita asioita lomallaan, niin täältä tulee ainakin meikäläisen totuus!

IMG_7958Meinasin vetäistä aamuteet väärään kurkkuun lukiessani, miten ”[lomalainen] ripustautuu vartiksi jokaisen kaulaan, tirauttaa pienet itkut ja pyyhkii ripsivärit muiden kauluksille.” Halaako suomalaiset toisiaan?! Myöskään Mari-kankaat tai Artekin koivujakkarat eivät Suomeen mennessäni kuuluisi ostoslistalle, sillä niitä saa muualtakin, vähintään netistä. Ainakin Euroopasta löytyy myös hapankorppuja, Finn Crispejä, aika hyvin: toki Ruotsista vissiin helpommin kuin monesta muusta paikasta (mutta kyllä Islantikin noiden suhteen on hyvin kunnostautunut). Ruisleivän kaipuun ja haalimisen voin tosin allekirjoittaa: Ruotsin kaupoista sitä saa vain Fazerin pussissa, joka Suomessa ollessa on iso no-no. Myös (uutuus)jäätelöistä pystynee suomalainen kansa puhumaan keskivertoihmistä enemmän, eikä kauppojen metrimittaisille jäätelötiskeille rynniminen ole yhtään tavatonta käyttäytymistä meikäläiseltäkään.. Mutta moniko ostaa juuri Suffeli Puffeja? (Ahh Suffelit ja nostalgia, ala-asteeni omien hiihto- ja yleisurheilukisojen vakiopalkinto mitalien ohessa, nam!) Miksi ostaa suomalaista jaloviinaa, kun yhtä ällöttäviä litkuja löytyy mistä maasta vain? Ja mikä himskutti on Juliet Jonesin sydän?! (Kiitos Wikipedia olemassaolostasi, olen taas kartalla ja tietoinen siitä, että kolumnin kirjoittaja on itseni kanssa eri sukupolvea – ehkä selittää nuo Suffeli Puffitkin.)

Se, minkä osalta mun ja Tampereelta kotoisin olevan työkaverini Suomi-lomat eroavat toisistaan, on lähinnä se, että kollegani kiertää päivät pitkät eronneiden vanhempiensa, uteliaiden sukulaistensa ja hyvien ystäviensä luona niin, että iloitsee takaisin Tukholmaan tullessaan omasta rauhasta. Mulle taas on jo melkoista sukulointia, jos vanhempieni ja veljeni sekä hänen kihlattunsa lisäksi näen kummivanhempiani, jotka tosin ovat ihan oikeastikin sukua. Pienellä suvulla on siis ehdottomasti puolensa! Lukioaikaisten kavereidenkaan kanssa en enää nykyään juuri törmäile: tavatessamme tuntuu siltä, kuin meillä ei olisi mitään sanottavaa toisillemme. Elämme ilmeisesti ihan eri maailmoissa, vaikka välissä onkin vain puoli maata metsää ja pätkä Itämerta. Parhaimmat Suomi-kaverini taas asuvat Etelä-Suomessa, ja mahdollisuuksien mukaan, ts. junien ja lentojen odotteluajoista riippuen, pyrin kyllä tapaamaan ainakin jonkun heistä joka kerta Suomessa käväistessäni.

IMG_7950Mitä sitten teen kesälomalla Suomessa? Nautin luonnosta ja sen hiljaisuudesta, vanhempien puolen hehtaarin tontin tuomasta rauhasta jossa voi huoletta keikistellä bikineissä, sekä olkkarin seinän takaa löytyvästä saunasta. Uin syrjäisillä rannoilla ja pyöräilen, lenkkeilen ja rullaluistelen hiljaisilla teillä. Samoilen metsissä helposti tunnista toiseen ja popsin marjoja. Ahmin äidin tekemiä karjalanpiirakoita ja hamstraan mukaani Ässä Mixejä, TV-pusseja, Remixejä ja Sirkusaakkosia. Testaan niitä jätskiuutuuksia joo. Töllötän vanhempieni mukana Emmerdalen joka päivä ja saatan vilkaista Salkkareita, todennäköisesti tulee nähtyä myös joku Suomi-leffa. Ihmettelen radiosta kuuluvaa musiikkia, koska a) sieltähän kuulee rokkia! Ihan perusmassakanavilta! Ihan vakavaa rokkia!!, b) en ole koskaan kuullutkaan 80% prosentista niistä suomalaisista artisteista, joita radiosta kuulee. Todennäköisesti kuuntelen jonain iltana joitain hyllystäni löytyviä levyjä, ts. Apulantaa (sitä vanhaa tuotantoa), Don Huonoja (todellinen musiikkirakkauteni lukiossa), Elastista (Elaksis Kivi ftw!), Kwania ja Suomirokkia. Ja jos sää on kutakuinkin suotuisa, pääsen todennäköisesti maalaamaan / repimään nauloja / hakkaamaan halkoja / ajamaan ruohoa / kitkemään kukkapenkkejä (kaikki tää on oikeasti kivaa, kun eihän täällä kaupungissa ikinä pääse tekemään mitään fyysistä työtä! Joten kaikille maalla asuville teineille, joita pihatyöt eivät voisi vähempää kiinnostaa: tulet vielä kaipaamaan niitä, kun muutat kaupunkiin ja välttääksesi seinille hyppimistä omassa asunnonloukossasi joudut lähtemään julkisille lenkkipoluille muiden pällisteltäväksi tai betonipunkkerikuntosalin tekoilmaa hengittämään. Nauti siis vielä hyötyliikunnasta kun voit!).

Jos pitäisi tiivistää ihanteellinen Suomi-lomani yhteen päivään, niin parkeeraisin itseni meidän koiran kanssa rantasaunan lähettyville luontoon ja mussuttaisin karjalanpiirakoita munavoilla sekä tuoreita mustikoita suoraan puskista.

IMG_7829/

Yksi asia, jota en muuten ennen ulkomaille muuttoa ollut lainkaan ajatellut: kun asut ulkomailla, vähentyvät muut ulkomaanmatkailut helposti, koska lomilla lähdetään sinne koto-Suomeen. Tuntuu siltä, että lomalla on pakko lähteä Suomeen, ihan vain koska perheesi haluaa nähdä sut joskus. Toisaalta on siellä Suomessa kyllä kiva vierailla kunhan ei asumaan tarvitse jäädä, mutta välillä katselen kieltämättä kateellisena Facebookista Suomessa asuvien kavereiden lomia ihan muilla mailla ilman, että omatunto kotimaata kohtaan alkaa heillä kolkuttaa. Mutta oma valintapa tämä ulkomailla asuminen mulle on, joten ei auta valittaa!

Kirjaimellisesti kauniita sanoja

Pitäkää sitten vaikka hulluna, mutta viime päivinä päässäni on niin töissä kuin metrossakin vilissyt kauniita suomalaisia sanoja. Sellaisia, jotka ei aina välttämättä ehkä tarkoita niitä kauneimpia asioita (vaikka monesti kyllä tarkoittavatkin, kuten listaltani käy ilmi), mutta jotka kuitenkin helisevät korvissa ja liukua leyhähtelevät kevyesti suusta kielen kieputuksessa, tai pulpahtelevat huulilta kuin ilmakuplat vedessä. Sellaisia, jotka maistuvat ja tuntuvat hyvältä, jotka hetken suussa pyörittyään kuulostavat siltä, kuin eivät olisi mitään järjellistä kieltä ollenkaan.  Olen listannut noita sanoja post-it-lapuille ja lytännyt myttyyn farkkujen ja hameen taskuihin, etten vain unohtaisi. Miksipä en siis esittelisi listaa muillekin, jotta kaikki muistaisivat, että suomen kieli on ihan hirmuisen kaunis! Unohdetaan hetkeksi ne tunkkaisen tuntuiset sanat, kuten vaikka ”kukka”, ”pelto” tai ”kähveltää” (vaikka toisista nuokin sanat voivat olla kauniita, mitäpä sitä maksuasioista kiistelemään).

(H-kirjain on, näemmä, ehdoton kauneuslempparini. Ehkä varsinkin sen jälkeen, kun ulkomaalaiset ystäväni ovat ihmetelleet, miten vaikea ”suomalainen h” on lausua, esimerkiksi sanassa ”kahvi”: kuin hiljainen, varovainen henkäys vain, joka ei oikeastaan kuulu, mutta jonka poissaolon kyllä huomaisi. Huomioimisen arvoista lienee myös ä-kirjaimen/äänteen puuttuminen kauniista sanoista..)

aava
haave
haikea
halla
hikka
hiljaa
huhua
humina
humu
huurre
kaiku
kamiina
karrella
kuvia
lammella
lumme
luonne
nuha
sumu
uinua
ulappa
utua
varas
vuoret
öisin

Mitkä sanat ovat muiden suosikkeja?

Elokuun aurinko ja rakkauden päivä

Elokuun ensimmäinen toi mukanaan paitsi katuja tärisyttävää rakkautta priden muodossa, myös auringon! Pridestä en valitettavasti saanut yhtään julkaisukelpoista kuvaa, mutta kauniista loppupäivästä sentään pari hassua.

Silti jos jotain tulen tästä päivästä muistamaan, on se se ilo ja rakkaus ja avoimuus, jota Tukholma tänään pride-paraatin muodossa huokui. Tuskin voin edes kuvitella, miltä useimmista tukholma-ystävistäni tuntuu, kun yhtenä päivänä vuodessa he saavat tanssia ja taputtaa satojen tuhansien joukossa, bassonjytkeessä, ilossa ja auringossa, ympärillään vain ihmisiä, jotka hyväksyvät sen, että heidänkin rakkaus poika- ja tyttöystäviään kohtaan on aitoa rakkautta ja oikein.

Kulkueessa marssi oman plakaatinsa takana puolueita, urheiluseuroja, poliiseja ja palomiehiä ja opettajia, juutalaisia, kurdeja, yliopistoja ja ammattijärjestöjä. En voinut kuin ihmetellä, kuinka jossain päin maailmaa tapetaan tai rankaistaan rakkaudentunteiden takia, vaikka oletettavasti rakkaus ei tunne rajoja eikä sitä, että toisten rajojen sisällä sitä saa tuntea samaa sukupuolta kohtaan ja toisten rajojen sisäpuolella ei. Ja miten hullua onkaan, että kerran vuodessa täytyy järjestää ei-heteronormisen rakkauden paraati, ja muina päivinä vuodesta kaikki nuo sadat tuhannet ihmiset saavat elää epäluulossa sen suhteen, voivatko he näyttää rakkauttaan kadulla käsiä pitelemällä ilman, että joku kokee asiakseen kommentoida sitä ikävästi. Tai tulevatko kivitetyiksi hengiltä rakkautensa vuoksi.

Toki mahtavaa, että edes tuo yksi päivä vuodesta on omistettu kaikenlaiselle rakkaudelle, mutta eikö kaikenlaisen rakkauden pitäisi olla itsestäänselvästi hyväksyttyä minä päivänä vuodesta ja missä päin maailmaa vain?

IMG_3075IMG_3068IMG_3063/ Sunny first of August, Stockholm, 2015 (& peace, love and respect ftw!)

Lennellen

IMG_2718Rakastan lentokoneita. Katsella niitä jossain kaukana taivaalla ja niiden jälkeensä jättämiä vanoja. Kuunnella niiden jyrinää. Sitä lähtökiidon voimaa ja koneen tärinää kiitoradalla. Lentää pilvimerten yllä: siristellä silmiä aamuauringon ensisäteissä vaikka maa alapuolella on peittynyt pilviverhoon. Sitä, miten lentokoneella voin alle vuorokaudessa lentää minne vain, ihan tuntemattomaan maahan ja kiinnostavaan kulttuuriin, ihan toisenlaiseen elämään. Yli vuoristojen, valtamerten, viidakkojen.

Rakastan kuitenkin maailmaa ja luontoa sekä sen monimuotoisuutta lentämistäkin enemmän, joten yritän tulevaisuudessa nauttia lentokoneista lähinnä maan tasolta ja turvautua enemmän ympäristöystävällisempiin matkustustapoihin, kuten juniin, busseihin, kimppakyyteihin ja laivoihin – niissäkin matkatavoissa on omat ihanuutensa!

IMG_2721 IMG_2722

/ flight from Vilnius to Stockholm, July 2015