Sommarens prat | Ruotsalainen kesäperinne

I år tänkte jag ge mig på utmaningen att lyssna på så många av årets sommarprat som möjligt.

Hittills har jag dock lyssnat på bara två stycken, och har därmed redan nu 8 stycken att lyssna ikapp, men eftersom min fritid mestadels blir spenderad på promenader i fjället och vid ”Min kreativa målarbok”, så har jag ju gott om möjligheter för poddlyssning.

(Sen läser jag också en sommarkurs om turismens negativa effekter, och jobbar minst sex timmar per dag sex dagar i veckan, men eftersom jag bor på min arbetsplats fem kilometer från närmaste hotellbyn uppe vid 1130 meters höjd över havet, så finns det faktiskt gott om effektiv fritidstid ändå.)

Årets första sommarprat av operasångaren Rickard Söderberg tyckte jag var helt fantastiskt! Om att vara mobbad i skolan, om att vara annorlunda, om att ändå våga vara annorlunda trots mobbarna i skolan. 

Dock toppade journalist Negra Efendics prat det ovannämnda, enligt mig. Hon pratar om sina upplevelser som en flyktingungdom som kom till Sverige i början av 90-talet, var en av de lyckliga som fick plats i ett land som inte ännu hade stängt sina gränser och vänt sin rygg mot flyktingar från Jugoslavien-kriget – hann fly som sin pappa, som antagligen annars hade hittats i en massgrav 20 år senare, för att det fanns folk som ville att ett land skulle bara tillhöra deras folkslag. (Påminner skrämmande mycket om hur en del finnar, svenskar och andra nationalister tänker såhär 2017, just saying.) Hon pratar om vardagsrasismen, om hur hon, som har vunnit Stora Journalistpriset, inte ens nu tas på allvar för hur hon ser ut, kanske för vilken brytning hon har.

Redan nu känns hennes sommarprat som en av de viktigaste som kan komma denna sommar. Så lyssna nu, lyssna på henne. 

Jag ska lyssna vidare på de andra, men hallå hennes prat i bakhuvudet.

/////

Ruotsista löytyy jo vuosikymmeniä vanha perinne: puhekielessä sommarprat, virallisesti Sommar i P1. Joka päivä kesän ajan yksi jotenkin julkisuudesta tuttu, jollain tapaa merkityksellinen ja ajankohtainen henkilö, puhuu valitsemastaan aiheesta omakohtaisine kokemuksineen, ja soittaa itse valitsemaansa musiikkia puolisentoista tuntia. 

Tänä vuonna vietän kesää Norjan tuntureilla työskennellen, nopean netin ja wifin ulottumattomissa, ja yhdestä yliopiston kesäkurssista huolimatta mulla tuntuu olevan ruhtinaallisesti aikaa myös radiopodcastien kuuntelemiseen – siispä tavoitteenani on kaluta läpi mahdollisimman monta tämän kesän sommarprateista. 

Tällä hetkellä olen kuitenkin kuunnellut vasta kaksi: oopperalaulaja Rickard Söderbergin ja journalisti Negra Efendicin puheet. Suosittelen kuitenkin vahvasti molempia! Rickard puhuu kiusaamisesta, erilaisuudesta ja uskalluksesta, Negra taas pakolaisuudesta ja arkipäivän rasismista, hänen ulkonäköönsä liittyvistä ennakkoluuloista. Molemmat puhuvat siis tärkeistä, todellakin ajankohtaisista aiheista, mutta samalla myös omista kokemuksistaan – ja samalla monien muiden kokemuksista, jotka olisi jokaisen tärkeä ottaa huomioon omassa elämässään. 

Treenaa siis ihmeessä vähän ruotsin kuullunymmärrystä ja kuuntele nyt ainakin nämä kaksi sommarpratia!

(Pictures are from Rondane national park in Norway where I work and study and listen to Sommar i P1 this summer.)

Mainokset

Språkförvirring

Jag har ett modersmål, som jag väldigt sällan nuförtiden kommunicerar med andra på. Jag använder finska mest när jag läser ett par finska bloggar (Stella, Laura och Saara) och kommenterar kompisars uppdateringar på Facebook. Till mamma skickar jag ett mejl på finska ett par gånger i månaden, ibland smakar och smaskar jag på finska ord och skriver ihop något litet på skoj. Fram till maj förra året jobbade jag ändå med översättningar till finska, men sedan jag slutade på dem jobben så har jag helt enkelt inte behövt finska så mycket. Så punkt slut på den finska historian.

Svenska är nuförtiden mitt vardagsspråk, det använder jag såväl i skolan som hemma, och i kommunication med de flesta av mina kompisar. Ändå känner jag mig inte helt 100% trygg i det språket, men jag vet att jag kan bli förstått. Grammatikfel smyger lätt in i mina texter: ”en eller ett”, ordföljden med alla småorden i olika typer av meningar och den ändlösa djungeln med prepositioner. De vet jag är mina största svagheter och konstanta problem med svenskan. Men jag babblar på ändå, för annars skulle jag vara stum, såsom jag redan var under mitt första halvår i Sverige – för fem och ett halvt år sen.

img_6467

Nu bor jag med min svenska klass på Zanzibar. Vi undervisar kvinnor på Women Education Project på och i engelska, men har swahililektioner två gånger i veckan. För att slippa betala ”mzungu price” (mzungu betyder vit person, och mzungu price därmed turistpriser) när vi är å handlar frukt och kläder, försöker vi snacka lite swahili med försäljarna. Ofta blir man också utfrågad alla hälsningsfraser man kan på swahili, både i skolan och när man bara stöter på en främling på vägen.

Så just nu behöver jag kunna och använda tre språk i mitt liv, och ingen av dem är mitt modersmål. Det skapar en förvirring i hjärnan på mig, vilket gör att jag ibland blir lite frustrerad. Ibland flyter mina tankar på på svenska, ibland hoppar enstaka finska ord i, ibland blir det några ord på swahili eller engelska: eller sen blir det en glad salig blandning av alla dessa. En mening i min hjärna kan alltså se ut såhär nuförtiden: ”Idag måste jag muistaa köpa embe före vi bike hem”.

img_6532

Kanske är det därför jag inte har skrivit så mycket längre. I alla fall inte här, i alla fall inte på finska. Men jag tänkte att nu får jag faktiskt strunta i att försöka skriva på finska, om det inte går. Ja visst, finska är mitt käraste språk, mitt hemliga språk i så många sammanhang, hehe. Jag älskar finska ord, hur man kan böja och vrida på dem och leka med grammatiken, göra det kanske lite för komplicerat men så att det låter fint, bygga ihop nästantill oanvändbara ord som ändå existerar på riktigt. Och kunna vara säker på att det är ett språk som jag kan, som jag är bra på: modersmål har varit mitt favoritämne i skolan sedan lågstadiet.

Men när mitt liv och de flesta av mina tankar nu ändå är på svenska nuförtiden, tänkte jag tillåta mig själv att skriva på det språket som fingrarna lättast trycker fram genom tangenterna. Inte särskilt bloggläsarvänligt eller bra för SEO, jag vet. Men det här är mitt liv, mitt blogg, och SEO är någonting jag bara vill strunta i, som allt annat statistik och tävling om bloggläsarna, klicks och populäritet. Jag hoppas kunna dela med mig av bra saker genom min lilla blogg, sprida idéer och kunskap, göra världen ens lite bättre plats i den mån jag förmår.

img_2037

Hengittää

Vihdoin eilen sain aikaa vähän hengähtää. Sunnuntaina, kello 23:54, napautin syyslukukauden alkupuoliskon viimeisen palautustehtävän menemään opettajalle; minuuttia ennen dedistä.

Hengittelin hetken syvään ja nautin siitä vapauttavasta tunteesta, että se viimeinenkin tehtävä oli vihdoin tehty! Vasta yhden jälkeen yliaktoivuneet aivoni ja stressitärissyt kroppani vihdoin suostuivat rauhoittumaan unten maille.

img_0551-2Ja vaikka vapauteen aluksi oli vaikea tottua, siihen, että mulla oikeasti vihdoin on aikaa tehdä juttuja joita olen suunnitellut tekeväni koko syksyn, niin hiljalleen tuo tunne alkaa tuntua aika mainiolta.Se muistuttaa viime kesän viimeisistä illoista, kun istuin toisen suomalaisen nordjobbarin kanssa grönlantilaisen satamakaupungin pikkuruisella satamalaiturilla ja vain tuijotimme auringonlaskua.

Mietimme elämää, minä tietoisena siitä, että kun Aasiaatista muutaman päivän kuluttua lähden, tuskin tulen enää koskaan palaamaan – jos nyt realisteja ollaan. Mietimme, mihin voisi päätyä, jos vain hyppäisi jonkun satamaan parkeeranneen laivan kyytiin. Ja mitä on jossain kaukana tuolla horisonttia varjostavien vuorten takana (joo, lisää merta ja saaria ja vuoria, mutta ainahan ei tarvitse olla niin tylsä realisti)?

img_0586Tuolloin tunsin itseni rauhalliseksi, varmaksi, vailla huolen häivää. Ei ollut mitään enempää mitä mun olisi tarvinnut tehdä: mitä edes olisin voinut tehdä. Tuolloin oli hyvä, ja nyt alkaa hiljalleen tuntua taas vähän samalta, paremmalta, vapaammalta. Nyt, kun syksyn mittaan kasautuneet koulutehtävät ja niiden vuoksi rintakehään paisunut stressi on melkein poispyyhkäisty.

Tällä viikolla haluan olla vain, nauttia Kiirunaan saapuneesta talvesta ja oppia taas nukahtamaan ajoissa. Kirjoittaa ja koodata ja luoda nettisivuja, nyt kun luoville ideoille vihdoin on tilaa pääkopassani. Ja alkaa jo lukea materiaaleja seuraavaa palautustehtävää varten, vaikka sen deadline onkin vasta kolmen viikon päästä.

Hengissä hei

Hehe, hei. Edelliseen postaukseen viitaten blogi ei ole päivittynyt siksi, etteikö mulla olisi riittänyt uskallusta bloggaamiseen: enemmänkin kyse on, tällä kertaa for real, ollut ajan puutteesta.

Opiskelen kansalais-/aikuisopistossa (folkhögskola) täyspäiväisesti kurssilla ”Mänskliga rättigheter i globalt perspektiv”, ja koulupäivien lisäksi välillä on tarvinnut opiskella swahilia vielä koulupäivän jälkeenkin, tai vääntää ryhmätyötä Aasian kolonisaatiosta. Tälläkin hetkellä pitäisi periaatteessa kirjoittaa esittelyä ”ihmisoikeusidolistani” – torstaina pitäisi pitää aiheesta esitelmä, enkä edelleenkään oikein muista, miten Leah Chishugin sukunimi kirjoitetaan, saatika lausutaan. Idolini valinta oli myös vähän hätäpäätös: ihmispopulanpelastushalukkuuteni historia alkoi oikeastaan lukiossa katsoessamme Hotelli Ruanda -leffan kehitysmaantieteen kurssilla, ja siksi halusin mieluusti idolikseni jonkun Ruandan kansanmurhaan liittyvän tyypin. Paul Rusesabagina oli ensimmäinen valintani, mutta sattumalta muistin lukeneeni Chishugin kirjan vuoden -94 tapahtumista ja päädyin sitten häneen, järkeiltyäni että hänestä ei löytyisi niin paljoa tietoakaan, eli työtäkään ei olisi niin paljoa…

img_1074

Ei tuo pääasiallisen kouluni työmäärä toki niin suuri ole, että sen vuoksi pitäisi mennä sieltä missä aita on matalin, mutta lisäksi olen yrittämässä ajokortin ottamista ja lukemassa etäkurssia (sis. 3 moduulia) Uppsalan yliopistolta, joten turhan paljoa ei aikaa ole tuhlattavaksi vähemmän ”vakaviin” juttuihin. Yliopistokurssi on myös niin kiinnostava, että sen tehtävät haluan tehdä kunnolla ihan itsenikin vuoksi, enkä vain arvosanan: ”globalisaatio ja kehitys” sekä ”geopolitiikka ja kansainväliset suhteet” ovat niiiin paljon enemmän meikäläisen juttuja kuin se kielitiede, jota yli kolme vuotta luin…

img_1810-2

Mutta niin.. Miksi en ole opiskelemassa, vaan höpöttelemässä turhanpäiväisyyksiä blogiini? Noh, koska a) höpölöpinän kirjoittaminen suomeksi tarjoaa ihanaa rentoutusta ylikuumentuneelle aivokopalleni ruotsinkielisen opintorustaamisen ohessa, ja b) tän postauksen pääasiallisena tarkoituksena oli ilmoittaa, että touhujani voi seurata myös luokkamme yhteisestä blogista, osoitteesta kirunazanzibar.com! Itse olen kirjoittanut näistä muista kiireistäni johtuen vain yhden tekstin, eikä kirjoitustahti muutenkaan mikään hirmuinen ole, mutta itse ainakin yritän ryhdistäytyä erityisesti tuon blogin suhteen heti, kun opintokiireet vähän hellittää (eli toivottavasti jo muutaman viikon sisään).

Joten, hej så länge!

Bloggaamisen ja uskaltamisen vaikeudesta

Vietin kesäni ao. maisemissa, ilman kunnollista nettiä (hittoon itsekkäät, ahneet tanskalaiset).

Nyt yritän päästää irti itsekriittisyydestäni ja alkaa kirjoittaa taas. Ideoita olisi paljon, mutta niiden muotoileminen julkaistavaan muotoon tuntuu liian vaikealta, ei löydy sopivia sanoja ja ääntä. Kaikki tuntuu liian kärkkäältä, teennäiseltä, väkisin väännetyltä, ei lainkaan itseltäni. Merkityksettömältä ja tylsältä: ”miksi kukaan tällaista haluaisi lukea? Ainakaan tähän tapaan kirjoitettuna, ainakaan minun näppäimistöltäni?”

Kuvani tuntuvat persoonattomilta ja paine kuvien muokkaamiseen edes kontrastien ja muiden ”perusjuttujen” suhteen on ulkopuolelta kova, vaikka sellaista ainakin tähän asti olen vastustanutkin. Haluaisin oppia vangitsemaan maailman kauneuden kameraani sellaisena, kuin se on, enkä turvautua muokkaamiseen jälkikäteen. Ainahan se ei tietenkään onnistu, ja sitten taistelen itseni kanssa, hylätäkö vain kuvat epäonnistuneina, vai turvautuako periaatteideni vastaisesti samoihin jälkikäsittelykeinoihin, jotka kaikille muille kuviaan missään julkaiseville tuntuvat olevan arkipäivää.

(Monesti olen lukenut, että kuvankäsittely jälkikäteen nykyaikana on pakko: ”eihän kukaan idiootti tietenkään käsittelemättömiä kuvia julkaise.” Miksei? Itse ainakin mieluumin katselen kauniita, luonnollisia kuvia, kuin sitä muokattua ja vääristettyä todellisuutta, mitä niin monet kuvat nykyään ovat. Haluaisin myös arvostaa niitä, jotka osaavat käyttää kameraansa niin, että kuvat suoraan kamerasta ovat kauniita – vertaa filmikamera-aikakauteen. Tänä massatuotannollisena digiaikakautena kuka vain voi räpsiä suhteellisen halvan mutta jo hyvän kameran automaattiasetuksilla tuhansia kuvia, valikoida parit parhaat koneella muokattavaksi ja säätöjen jälkeen julkaista lähes ammattilaistasoisia kuvia (vaikka tietysti kaikilla esim. kuvakulmien ja muiden ”luovien” asioiden hallinta ei ammattilaistasolla toki olekaan). Miksi kameroissa edes on asetustensäätömahdollisuuksia, jos kuvat kuitenkin on pakko tehdä täydellisiksi koneella jälkikäteen? (Tämän postauksen kuvat ovat suoraan kamerasta, eivätkä todellakaan lähelläkään täydellisiä. Eivät kuvakulmien, rajausten, horistonttien suoruuksien tai minkään muunkaan osalta. Mutta aitoja ainakin, rakkaudella otettuja.))

Todellisuutta on liian helppo vääristää nykyään, niin kuvien osalta kuin senkin kautta, mitä blogissaan valitsee kertoa ja näyttää. Itse haluan olla rehellinen ja aito, oma itseni. Se, joka nukkuu kevyesti kahden tunnin päikkärit eikä siltikään, tai siitä syystä, koskaan jaksa tai tee mitään.

Omaa naamaani taas en tahtoisi näyttää tai koko nimeäni julkaista sen pelossa, että joku reaalielämän tuttu tunnistaisi. Pelottaa se, mitä muut ajattelevat: varsinkin ne kiusaajat vuosien takaa ja muutenkin tutut, jotka eivät minua läpikotaisin tunne. Vaikka toisaalta en haluaisi reaaliystävienikään seuraavan Instagramiani, koska tuntuu etten sitten uskalla siellä olla oma itseni.

(Olenko siis oikeastaan täysi feikki, aina teeskentelemässä, aina näyttelemässä eri roolia kaikille? Vaikka toisaalta onhan jokainen ihminen erilainen kaikille, eivät kaikki tiedä minusta kaikkia puoliani samaan tapaan. Mutten ehkä tunne itsekään itseäni? Ehkä olen eksyttänyt itseni juostessani mieleni mörköjä karkuun kaikki nämä ulkomailla vietetyt vuodet?)

Ihmettelen aina, miten ihmiset kehtaavat, uskaltavat, kirjoittaa blogejaan niin avoimesti omalla nimellään, omalla naamallaan. Toisaalta kuitenkin tuntuu, että niin moni loppujen lopuksi esittelee maailmalle vain sen paremman puolensa, mikä taas tuntuu tylsältä pintojen riipimiseltä: tokihan sen puolen kehtaa esitellä. Sama asia, kuin täydellisyyteen muokattujen kuvien kanssa. Kaikki tuntuu epäaidolta, epätodelliselta, pumpulinpehmeältä haavemaailmalta. Jonka näkeminen ja josta lukeminen kymmenistä, sadoista ja tuhansista blogeista saa minut turhankin kriittisesti katselemaan ja arvostelemaan omaa elämääni, maailmaani, todellisuuttani. Vertaan omaa arkielämääni siihen, miltä muiden elämät heidän blogiensa kautta näyttävät. Todellisuusvääristymä. (Vaikka toki löytyy onneksi niitä karun rehellisiäkin blogeja, kiitos siitä niiden aidoille kirjoittajille!)

Tämän tekstin kirjoittamisen aikana päähän nousseiden ajatusten inspiroimana päädyin lopputulemaan, että voisin ottaa koko blogin itseni kehittämisen kannalta. Itseni kehittämiseksi kuvaajana *, kirjoittajana **, mielipiteideni esille tuojana ja argumentoijana, inspiroijana, vinkkien ja neuvojen jakajana, omana itsenäni. Että uskaltaisin näyttää kaikille millainen olen, mitä ajattelen ja mitä teen, välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Siis hypätä rutkasti mukavuusalueeni ulkopuolelle, antaa internetin ja itseluottamuksen viedä.

Enhän koskaan, missään, netissä tai reaalimaailmassa, voi vaikuttaa kehenkään tai mihinkään positiivisesti, jos en uskalla tulla esiin niiden negatiivisten arvostelijoiden pelossa. 

Tästä tulikin pidempi ja syvällisempi teksti, kuin mitä alunperin aloin kirjoittamaan. Ehkä hyvä niin, ehkä ei? Mutta siis palaillaan asiaan, toivottavasti. Toivottavasti piankin. Jos uskallan. Tässä alla vihdoin niitä kuvia kesäasuinpaikastani 2016.

* Sisältäen kuvien jälkikäsittelyn?
** Mulla on paljon opittavaa eri tyylien, tiivistämisen, pilkkusääntöjen, oman äänen luomisen ja lauserakenteiden yksinkertaistemisen (hihi) suhteen.

IMG_6682IMG_8724IMG_6962IMG_0413IMG_7870mIMG_0621IMG_7457IMG_0507

Pohjoismaista naispoppia

Viime päivinä kaiuttimistani ovat kuuluneet erityisen ahkerasti nämä neidot Suomesta, Ruotsista ja Norjasta:

Sanni (Että mitähän vittua)

Iisa (Perjantai)

Little Jinder (Super 8)

Veronica Maggio (Den första är alltid gratis)

Aurora (Running with the Wolves)

Astrid S. (Paper Thin)

Suloista sunnuntaita näin sävelin!

Vuodessa lukemani 39 kirjaa (#kirjanvuosi)

Bongasin viime vuoden alussa, tai ehkä jo edellisen vuoden lopussa, somen kautta HelMet-kirjastojen Kirjan vuoden lukuhaasteen vuodelle 2015. En ottanut haastetta sinällään mitenkään vakavasti, ainakaan aluksi. Kyllä se kuitenkin ihan vuoden ensimmäisiä viikkoja lukuun ottamatta oli kirjastossa pyöriessäni takaraivossa majailemassa koko vuoden: ennen syksyä en kuitenkaan tehnyt varsinaista oikeaa yritystä saada kaikki haasteen kohdat täytettyä. Mutta sitten, en tiedä miksi, joskus lokakuun tienoilla täytettyäni vasta noin 20 haasteen kohdista, aloin kahmia kirjoja ja välillä jopa pakkopullalla kahlata niitä läpi, jotta mahdollisimman vähän haasteen kohdista jäisi lukematta.

Ensin yritin pyrkiä yhteen kirjaan per yksi kriteeri, mutta yli 20 kirjaa kahdessa kuukaudessa on kuitenkin ehkä vähän turhankin mahtipontista kuuseen kurkottelua, kun ohessa piti vielä hoitaa kaksi työtä ja opiskelutkin. Päädyin siis luistamaan tuosta ehdostani, koska itse haasteenasettajan ”säännötkin” sen sallivat. Jo vuoden alussa asetin kuitenkin itselleni ihan oman tavoitteeni kirjojen suhteen: halusin lukea enemmän suomeksi ja ruotsiksi. Muutettuani ekaa kertaa ulkomaille seitsemisen vuotta sitten aloin pakon sanelemana lukea lähinnä englanniksi, ja kun lukutahtini samalla hidastui hirmuisesti lukioaikaisesta tahdistani, en juuri muuta kuin englanninkielistä kirjallisuutta lukenutkaan.

Aloin kuitenkin huomata joskus pari vuotta sitten, miten oma suomenkielinen sanavarastoni tuntui kapenevan, miten edes suomeksi kirjoittaminen ei tuntunut enää niin sujuvalta, vaikka juuri kirjoittaminen ja äidinkieli oli vahvuuteni koulussa ihan ala-asteelta lähtien. Tästä syystä halusin siis palata takaisin juurilleni ja suomenkielisten kirjojen pariin. Samaan aikaan taas en ollut lukenut montaakaan ruotsinkielistä kirjaa, lähinnä vain opiskelujuttuja, vaikka olin Tukholmassa jo parisen vuotta asunut. Ruotsiksi lukeminen oli siis vieläkin vaivalloisempaa kuin suomeksi, ja tähän halusin muutoksen, koska kuitenkin puhun ja kirjoitan ruotsia nykyään jo melkoisen sujuvasti. Lukutaito vain laahasi perässä..

Päädyin siis loppujen lopuksi luistamaan itselleni asettamistani tavoitteista tuon yksi kirja per yksi haasteen kohta -tavoitteen suhteen, mutta kielitavoitteen saavutin kieltämättä heittämällä! Tähän ei liene vähiten vaikuttanut fakta, että vietin viime vuonna kokonaiset kuusi viikkoa porukoiden luona, ts. metsän keskellä, missä metsässä samoilun lisäksi ainoa järkevä tekeminen oli lukeminen, kun tietokoneestakin oli ”vieraassa” ympäristössä suhteellisen helppo irrottautua.

Mutta enemmät läpinät sikseen, tässä selvennysyritys merkinnöilleni kirjalistallani ennen itse listaa (haasteen kohdat ovat eri järjestyksessä kuin varsinaisella haastesivulla, suunnilleen siinä järjestyksessä missä kirjat luin):

* = kirja ei aivan täydellisesti vastaa haasteen kohtaa, selitykseni kirjan melkein-sopimattomuudelle löytyy suluista kirjan perästä
** = haasteen kohta, johon sopivia ja muihin haastekohtiin sopimattomia kirjoja luin kaksi kappaletta
*** = haasteen kohta, johon lukemani kirjan hyödynsin myös toisessa haasteen kohdassa
sininen fontti = suomenkielinen kirja
vihreä fontti = ruotsinkielinen
punainen fontti = englanninkielinen

Nämä kirjat luin Kirjan vuonna 2015:

  1. ** Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Henni Kitti: Elävän näköiset & Anja Snellman: Paratiisin Kartta
  2. Klassinen rakkausromaani: Emily Brontë: Humiseva harju
  3. *** Yli 100 vuotta vanha kirja: Emily Brontë: Humiseva harju
  4. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Pauliina Susi: Nostalgia
  5. * Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä: Paul Auster: Sunset Park (en suorastaan ”aina halunnut käydä”, mutta tähän haasteen kohtaan kyseinen sattumalta lainattu kirja parhaiten sopii)
  6. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä: Kajsa Ingemarsson: Någonstans inom oss
  7. ** Novellikokoelma: Tove Jansson: Viesti & Philip Teir: Akta dig för att färdas alltför fort
  8. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut: Haruki Murakami: The Strange Library
  9. *** Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä: Haruki Murakami: The Strange Library
  10. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon: Sofi Oksanen: Puhdistus
  11. Tositapahtumiin pohjautuva kirja: Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää
  12. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään: Khaled Hosseini: And the mountains echoed
  13. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella: Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
  14. * Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut: J.D. Salinger: The Catcher in the Rye (en koskaan liene jättänyt kokonaan lukematta kirjaa joka olisi pitänyt koulussa lukea, mutta tämä ainakin oli yksi vaihtoehtoisista kirjoista, jonka olisin voinut lukiossa äidinkielenkurssille lukea)
  15. *** Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa: J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
  16. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja: Sandra Beijer: Det handlar om dig
  17. Kirja, jonka nimessä on väri: Malin Roca Ahlgren: Stadsfjäril – Barcelona noir
  18. Elämäntaito- tai self-help-kirja: Mia Törnblom: Självkänsla nu! Din personliga coach visar hur
  19. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta: Siddharth Dhanvant Shanghvi: The Lost Flamingoes of Bombay
  20. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä: Jonas Joelson: Tabula Rasa Hotels
  21. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle: Domnica Radulescu: Skymning över Svarta havet
  22. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta: Atiq Rahimi: Satans Dostojevskij
  23. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua: Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
  24. Muistelmateos tai elämäkerta: Lena Dunham: Not that kind of girl
  25. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia
  26. Syntymävuonnasi julkaistu kirja: Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
  27. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla: Mikko Reitala: Päähenkilö
  28. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä: Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus
  29. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
  30. Hauska kirja: Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
  31. *** Kirja, josta on tehty elokuva: Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
  32. Kirja, joka pelottaa sinua: Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin
  33. Kirja, jota äitisi rakastaa: Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
  34. *** Kirja, jonka nimessä on numero: Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
  35. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin: Françoise Sagan: Bonjour tristesse
  36. *** Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja: Françoise Sagan: Bonjour tristesse
  37. * Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi: Stina Blomgren: Svart notis (tapahtumat sijoittuvat nyk. asuinkaupunkiin, ei kotikuntaan [”Tulitikkuja lainaamassa” ei kuulostanut ihan tarpeeksi houkuttelevalta kirjalta, anteeksi])
  38. Runokirja: Bob Hansson: Här är vi
  39. Sarjakuva-albumi tai -romaani: Marjane Satrapi: Persepolis
  40. *** Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle: Marjane Satrapi: Persepolis
  41. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi: Mauri Kunnas: Joulupukki ja noitarumpu
  42. *** Kirja, jossa on taikuutta: Mauri Kunnas: Joulupukki ja noitarumpu
  43. Kirja, jossa on yli 500 sivua: Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor
  44. *** Jännityskirja tai dekkari: Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor
  45. * Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin: Haruki Murakami: Män utan kvinnor (Murakami täytti 65 vuotta alkuperäisteoksen julkaisuvuonna, lukemani käännös tuli vuotta myöhemmin)
  46. * & *** Vuonna 2015 julkaistu kirja: Haruki Murakami: Män utan kvinnor (lukemani käännös julkaistu 2015, alkuperäisteos 2014 ^^)
  47. Tietokirja: Per Jensen: Djurens beteende och orsakerna till det

= yhteensä 39 kirjaa, joista 18 suomeksi, 16 ruotsiksi ja 5 englanniksi.

Mitkä haasteen kohdat jäivät sitten lukematta ja mieltä katkeroittamaan ja kaihertamaan?

Kirjatrilogia. Tämän ensimmäisen osan ehdin juuri ja juuri kahmia kokonaan läpi joululoman aikana: Stieg Larssonin Millenium-trilogian Män som hatar kvinnor. Sillä sainkin kuitenkin kätevästi korkattua sekä yli 500-sivuisen kirjan että dekkarin kriteerit, valitettavasti enempää tuosta trilogiasta ei vain ehtinyt mukaan vuoteen 2015. Mutta heti kun tällä hetkellä lainattuna lukemista odottelevat kirjaston kirjat on luettu, aion kyllä tarttua trilogian seuraavaan osaan, sen verran hyvää luettavaa oli tuo ensimmäinen osa!

Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit. Tää harmittaa ja kaihertaa ihan oikeasti.  Alkuperäiskansoista ei koskaan voi lukea liikaa, oppia heidän elämistään ja kulttuureistaan ennen ja nyt. Koskaan ei ulkopuolisena voi olla tarpeeksi valistunut, siksi varsinkin saamelaisista kertova kirja olisi houkuttanut. Muihin kriteereihin sopivat kirjat vain oli helpompi löytää (mikä jo sinällään kertoo omaa surullista tarinaansa). Onneksi kuitenkin sentään pari vuotta sitten luin erään romaanin juuri saamelaisista, kun opiskelin etäkurssin saamelaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyen. Mutta enemmän kuin kiitollisena ottaisin vastaan vinkkejä tähän kriteeriin sopivista kirjoista!

Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken. En yleensä jätä kirjoja kesken kuin siitä syystä, etten koe kirjaa lukemisen arvoiseksi, ja täten en muistanut yhdenkään sellaisen kirjan nimeä, jonka olisin jättänyt kesken. Muuten ehkä voisi olla hyväkin antaa kirjoille uusia mahdollisuuksia vähän useammin: vain yhdellä yrityksellä esimerkiksi eräs nykyisistä lempikirjoistani, Jukka Laajarinteen ”Muumit ja olemisen arvoitus”, olisi jäänyt lukematta loppuun..

Ja miltä nyt tuntuu, jos nyt unohdetaan tuo pieni kaiherrus noista kolmesta saavuttamattomasta haastekohdasta?

Vähän haikealta: mitä nyt tavoittelisin, kurkoteltuani kohti tuon haasteen kunniallista päätöstä niin mahtipontisesti viimeiset pari kuukautta? Samalla kuitenkin tuntuu vapaalta: nyt ”saan” lukea ihan juuri sitä, mitä lystää; ei tarvitse pakkopullalukea jotain, joka sopii jonkun muun päättämään kriteeriin.

Niin ja muuten: ei kaksi noista kolmesta uupumaan jääneestä kohdasta edes kaiherra! En todennäköisesti ole kotoa muutettuani, vuosien 2008 ja 2015 välillä, lukenut yhteensä niin montaa kirjaa, kuin vain viime vuoden aikana! Joten aika voittajafiiliksellä siis kohti kirjavuotta 2016, jolle mulla toki olisi muutama toive:

  • yksi kirja jokaisella kielellä, joka multa kirjallisena edes jotenkin sujuu, eli suomen, ruotsin ja englannin lisäksi kirjat ainakin saksaksi, tanskaksi ja norjaksi. Espanjaksikin olisi ihana osata lukea edes jokin pikkuinen novelli, mutta se onkin vähän oma tavoitteensa..
  • nämä-haluan-lukea-listan lyhentäminen. Nykyisellään lista sisältää 29 kirjaa, ja oletettavasti uusia lukutoiveita tulee jatkuvasti lisää, joten eiköhän tuossa ole tekemistä vähäksi aikaa..
  • lisää lisää lisää omaelämäkertoja ja Länsi-/Pohjois-Eurooppaa kaukaisempiin maihin sijoittuvia tarinoita! Koska ne on parasta, ainakin kun mahdollisuuksia matkusteluun ei ole. Jo pelkästään kirjojenkin kautta voi muista kulttuureista oppia niin paljon, kasata arvokasta tietoa ja ymmärrystä. Vuoden aikana lukemani omaelämäkerrat saivat mut tuntemaan sellaista kiitollisuutta helppoa elämääni kohtaan että huhhuh, ja samalla heräsi paloa oppia lisää siitä, mitä ihmisillä on ihan oikeasta elämästään kerrottavana. Mihin fiktiota edes tarvitaan, kun tältä planeetalta jo löytyy niin monta niin mielikuvitukselliselta ja uskomattomalta kuulostavaa tositarinaa?

Rakkaudesta sateeseen

IMG_1597Rakastan sadetta. Pirteää kevätsadetta, märkää kesäsadetta, raskasta syyssadetta. Hiljaista tihkua, vihmovia pisteleviä pisaroita, hitaasti metron ikkunalla vaeltavia vesilinjoja, yhtäkkistä kaatosadetta mustalta taivaalta. Kun kadut täyttyvät vesilätäköistä, vesi ropisee takin hupulle, puiden lehdet roikkuvat vedestä raskaina ja kauppojen mainosvalot heijastuvat märiltä kaduilta. Tyhjiltä kaduilta, sillä kukapa nyt ulkona haluaisi sateessa olla. Paitsi me harvat, jotka rakastamme sateen tuoksua, tuntua, ääntä.

Sade sopii syrjäänvetäytyvälle ja yksinäisyyttä rakastavalle luonnolleni erinomaisesti, sillä se saa kaikki ne teennäisen ystävälliset, rasittavat ihmiset pakenemaan koteihinsa sadetta suojaan. Juuri noina aikoina on ihaninta olla ulkona. Ja niinä onnellisina aikoina, kun sade jatkuu päivätolkulla, ehtii itsekin myös ihastella pisaroita kodin ikkunoiden pinnoilla ja kuunnella sateen somaa ropinaa kattoon ja asvalttiin avoimesta ikkunasta. Laittaa pari kynttilää palamaan ja keittää jättimäisen kupillisen teetä tai kaakaota.

Sade on parasta millä tahansa tavalla ja missä vain muodossa nautittuna ♥ (huom! Kyllä tykkään myös auringosta! Silloin on vaan niin paljon ihmisiä ulkona pilaamassa nautintoa.)

IMG_1490 IMG_1507IMG_3384IMG_2830 IMG_2832 IMG_5008 IMG_5910 IMG_7058/ Rain. Stockholm, Iceland, Norway